Nuoren hoivaajan tarina
Äidilläni on ollut fyysisen terveyden ja mielenterveyden kanssa ongelmia koko ikäni. Isäni sairastaa harvinaista liikuntakykyä syövää sairautta ja hän on liikkunut aina rollaattorin tai pyörätuolin avulla. Kummatkin vanhempani ovat olleet sairaseläkkeellä koko ikäni.
Äiti teki kotona sen mitä jaksoi. Hyvinä ja kivuttomina päivinä hän touhusi niin paljon, että hän oli kipeä useita päiviä ja päivät kuluivat sängyssä tai sohvalla leväten. Isäni on yrittänyt aina tehdä eniten vammasta huolimatta. Kuitenkaan isänikään ei kaikkiin kodinhoidollisiin tehtäviin voinut osallistua, joten minun vastuulleni jäi paljolti siivoaminen, pyykkien laitto, puiden kanto, haravointi jne.
Ollessani 11-vuotias, vanhempani saivat pikkuveljeni. Muistan, että pikkuveljen synnyttyä saimme kotiin pari kertaa viikossa kotiapua. Meillä kävi hoitaja, joka auttoi vauvan hoidossa sekä kodinhoidollisissa tehtävissä. Tuo oli aikaa, jolloin sain itsekin nähdä pari kertaa kuukaudessa jotain työntekijää, kenen kanssa pääsin käymään esim. uimassa tai kahvilla. Sekin tuki loppui hyvin pian, kun veljeni oli siinä iässä, että hän pääsi päiväkotiin.
Olin jo yläasteella, kun vastuuseeni kuului hakea veljeni aina päiväkodista koulun jälkeen. Muutenkin roolini kotona oli muuttunut enemmän kodinhoidon tehtävistä lastenhoitajan tehtäviksi, sillä isäni sai henkilökohtaisen avustajan, joka auttoi kodin siisteydessä. Koin, että oma roolini kotona veljeni kasvattamisessa oli suurempi kuin vanhemmillani.
Aloin inhota kotona olemista. Tiesin, että en saa nähdä kavereita koulun jälkeen kuin kerran viikossa. Tiesin, että kotona odottaa veljen hoitamista ja hänen kanssaan ajan viettämistä. Tiesin, että viikonloput hoidan kodin siisteyttä, kun henkilökohtainen avustaja on vapaalla. Tiesin, että mikäli kapinoisin vastaan, niin minua rangaistaisiin ottamalla puhelin pois tai asettamalla kotiarestiin. Kukaan ei tuntunut välittävän minun kokemuksistani enkä tiennyt voisinko edes puhua kellekään asiasta. Näin jälkikäteen ajateltuna en ole edes varma, että tajusinko olevani erityisen ison vastuunkantaja kotona.
Muutin pois kotoa opiskeluiden vuoksi 16-vuotiaana. Olin todella onnellinen, että sain tehdä itse elämääni koskevia valintoja ja huolehtia vain itsestäni. Pois muutto tuntui niin ihanalta, etten olisi edes halunnut käydä kotona. Kotona oleminen oli aina samanlaista, aina piti auttaa jossain tai viettää erityisen paljon aikaa pikkuveljen kanssa. Täysi-ikäisenä vähensinkin kotona käymistä todella paljon.
Nykyisin olen vanhempieni kanssa hyvissä väleissä. Roolistani kotona ei tosin ole puhuttu koskaan. Luulen, että se oli kaikille olettamus, että minä jaksan, minun täytyy ja enhän minä kapinoi ikinä vastaan. Pikkuveljeni kohdalla olen tosin puhunut vanhemmilleni hänen roolistaan. Minusta tuntuu, että ainakin isäni on alkanut tajuta, ettei lapsilta voi vaatia sellaista panosta kotona, kuin minulta vaadittiin.
Nyt 27-vuotiaana muistan, että olisin toivonut kotiavun ja oman työntekijän kanssa jatkuvuutta. Olisin toivonut, että koulussa esimerkiksi terveydenhoitaja olisi kysynyt kotitilanteesta ja kysynyt kuinka minä voin. Olisin toivonut, että joku ammattilainen olisi sanonut vanhemmilleni, että minun ei kuulu ottaa niin paljon vastuuta. Olisin toivonut, että päiväkodin työntekijä olisi soittanut kotiin ja kysynyt, miksi minä aina haen pikkuveljeni hoidosta.
Olen kuitenkin kasvanut sosiaaliseksi, vahvaksi, pärjääväksi ja perheelliseksi ihmiseksi. Voin tänä päivänä hyvin ja lapsuuden kokemusten kautta opin pärjäämään elämässä ja pitämään itsestäni huolta. Haluan sanoa kaikille samojen asioiden kanssa kamppaileville, että pyytäkää apua. Sanokaa jollekin aikuiselle koulussa, nuokkarilla, terkkarilla tai missä vain luotettavassa paikassa, että haluaisit puhua. Nykyisin apua on tarjolla.
Nimimerkillä Onnellinen
YHTEYS: Kirkkokatu 16 c 34, 80100 Joensuu •
